Huilistin työkalut, osa 1

Kirjoittaja: Auli Kontinen

Soittimet ovat työkaluja, joiden kanssa ammattimuusikko viettää tunti- ja vuosikausia, ja ajan myötä niistä tulee jollakin lailla myös itsen jatkeita.

Soitan töissä eniten Brannen-Cooperin 14 karaatin kultahuilua, jossa on hopeinen mekaniikka ja Rainer Lafinin tekemä 18 karaatin suukappale. Tämä huilu on ollut minulla käytössä yli kaksikymmentä vuotta, se on tuttu ja oma. Silti, aina kun saan sen takaisin luottokorjaajalta huollon jälkeen, se on kuin uusi ja soittaminen tuntuu käsittämättömän hyvältä.

Vuosia sitten esitimme sarjana kaikki Bachin Brandenburgilaiset konsertot, ja sain sitä varten lainaan entisen opettajani Mikael Helasvuon Powell-puuhuilun. Pidin siitä kovasti, ja kun konserttisarja oli ohi, uskaltauduin kysymään, voisinko ehkä ostaa sen. Mika suostui! Huilu on mustaa grenadilla-puuta – samaa mistä rakennetaan oboeita ja klarinetteja – ja koneisto hopeaa. Nykyinen suukappale on tummaraitaista cocoboloa eli panamanpalisanteria Keski-Amerikasta, saksalaisen Tobias Mancken työtä, ja aivan uusi. Sen sisäänsoitto on vielä kesken: päivittäistä soittoaikaa lisätään vähitellen, jotta puu
tottuu kosteuden ja lämpötilan vaihteluihin.

Puuhuiluja käytetään Kymi Sinfoniettassa silloin, kun vasket soittavat luonnontorvia, eli tavallisesti Beethovenissa ja sitä vanhemmassa musiikissa. Nämä puiset huilut ovat teknisesti nykyaikaisia, vanhan musiikin periodisoittimet ovat asia erikseen. Klassisen aikakauden teoksissa puuhuilujen äänenväri istuu kuitenkin paremmin kokonaisuuteen ja soitinryhmien keskinäinen balansointi on helpompaa kuin kultahuiluilla. Siinä mielessä voidaan ajatella, että niiden kanssa ollaan lähempänä alkuperäistä sointimaailmaa.

Tavallisenkokoisten huilujen lisäksi töissä tarvitaan välillä pienempää ja isompaa soitinta, eli pikkoloa ja alttohuilua. Pikkoloni on 1990-luvun Philip Hammig, grenadillaa, ja siinäkin on Mancken suukappale, jonka materiaali on kingwood-niminen brasilialainen puu. Alttohuiluni taas on aika runottomasti Yamaha, kultamessinkiä, ja sen parhaat puolet ovat suhteellinen keveys ja – alttohuiluksi – ihan hyvä ergonomia.

Kollegani Outin kanssa meillä molemmilla on samojen rakentajien huilut. Kultahuilujen kohdalla tämä ei ollut mitenkään suunniteltua, kummallakin vain sattui olemaan Brannen ja Lafin. Muutama vuosi sen jälkeen kun olin itse saanut puuhuiluni, Outi löysi itselleen puisen Powellin Saksasta. Tästä on ollut paljon iloa ja hyötyä: eivät ne huilut tietenkään itsekseen soi, mutta esimerkiksi sointiväri- ja viritysasiat tuntuvat yksinkertaisemmilta.

Näillä neljällä huilulla mennään minun töissäni suurimman osan ajasta, ja niitä kuuluu huilistin osata soittaa. Mutta toisinaan vastaan tulee muitakin instrumentteja. Niistä kerron tämän kirjoituksen toisessa osassa.

Soittimet ovat työkaluja, joiden kanssa ammattimuusikko viettää tunti- ja vuosikausia, ja ajan myötä niistä tulee jollakin lailla myös itsen jatkeita.

(Kuvat: Auli Kontinen / video: Minna Korkolainen)

Kirjoituksen toinen osa ilmestyy viikolla 14.