BEETHOVENIN 250-VUOTISJUHLAVUOSI – KÄYRÄTORVISONAATTI 220 VUOTTA!

Kirjoittaja: Henriikka Teerikangas, käyrätorvisti

”Kuka on tämä Beethover (sic)? Hänen nimensä ei ole tunnettu musiikkipiireissä. Punto sen sijaan on hyvin tunnettu, tietysti!” (Tuckwell 1981). Näin kirjoitti Unkarin Pestissä paikallinen musiikkikriitikko toukokuussa 1800 Ludwig van Beethovenin (1770-1827) käyrätorvisonaatista op. 17. Sonaatti kantaesitettiin Wienin Burgtheaterissa 18. huhtikuuta 1800 ja Pestissä järjestettiin teoksen toinen esitys. Beethoven oli tuohon aikaan vielä nuori ja suhteellisen tuntematon säveltäjä, mutta käyrätorvensoittaja Giovanni Punto, jolle teos oli sävelletty, oli sen sijaan jo Euroopassa laajalti tunnettu ja arvostettu.

Giovanni Punto (1746-1803), alkuperäiseltä nimeltään Jan Václav Stich (myös Johann Wenzel Stich) syntyi Žehušicessä Böömissä. Vaatimattomista oloista kotoisin olleelle Puntolle opetettiin lapsena viulun ja käyrätorven soittoa sekä laulua. Kreivi Joseph Johann von Thun, jonka alaisena Punton isä työskenteli, lähetti nuoren Punton oppiin ensin Prahaan, sieltä Müncheniin ja viimein Dresdeniin. Dresdenissä häntä opetti mm. Anton Joseph Hampel (1710-1771), jolla oli merkittävä rooli käyrätorvensoiton kehityksessä. (International Horn Society.) Tuohon aikaan soitettiin luonnontorvea eli käyrätorvea, jossa ei ollut venttiilejä. Soitin oli vain kehälle kierretty putki, jonka toisessa päässä oli suukappale ja toinen pää leveni kelloksi. Hampel oli yksi ensimmäisistä ns. tukkeamistekniikkaa käyttäneistä käyrätorvensoittajista. (Hyytinen 2009, 16.) Tukkeamistekniikassa soittimen äänenkorkeutta muutettiin soittimen kellossa olevan käden avulla. Punto kehitti sittemmin tätä tekniikkaa edelleen omassa soitossaan. (International Horn Society.)

Punto palasi opintojensa jälkeen von Thunin hoviin muusikoksi, mutta hankkiutui jatkuvasti vaikeuksiin. Lopulta hän karkasi ystäviensä kanssa Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan, jossa vaihtoi böömiläisen nimensä italialaiseen Giovanni Puntoon. Tarinan mukaan kreivi von Thun lähetti karkulaisten perään sotilaita, joiden tuli lyödä rikki Punton etuhampaat, jotta tämä ei enää koskaan voisi soittaa käyrätorvea. Hän sai onneksi pitää hampaansa. (International Horn Society.)

Punto soitti uransa aikana eri hoviorkestereissa käyrätorvensoittajana ja viulistina sekä opetti ja sävelsi paljon ohjelmistoa käyrätorvelle. Hän kiersi yhdessä duettoparinsa Lamotten kanssa Eurooppaa solistina, kuten tuon ajan käyrätorvivirtuooseille oli tyypillistä. (Hyytinen 2009, 14.)

Monien vaiheiden kautta Punto päätyi Wieniin, jossa hän tapasi nuoren Beethovenin ja pyysi tätä säveltämään käyrätorvisonaatin. Beethoven oli kiireinen säveltäjä ja esiintyvä muusikko, joten sonaatin säveltäminen jäi viime tippaan. Beethovenin oppilaan Ferdinand Riesin mukaan: ”Beethoven viivytteli lähes aina säveltämistä viime hetkeen saakka. Hän oli esimerkiksi luvannut Pontolle [Puntolle], kuuluisalle käyrätorvensoittajalle, että hän säveltäisi sonaatin pianolle ja käyrätorvelle, ja esittäisi tämän Punton kanssa sovitussa konsertissa. Konsertista oli jo ilmoitettu, mutta sävellystä ei ollut aloitettu. Päivää ennen konserttia Beethoven aloitti säveltämisen ja sai teoksen valmiiksi konserttiin mennessä.” (Cooper 2008, 97-98.) Beethoven soitti itse piano-osuuden kantaesityksessä ja uusintaesityksessä Pestissä. Kolmas esitys oli jo sovittuna, mutta se peruuntui taiteilijoiden riidan vuoksi. (Cooper 2008, 99.)

Beethovenin sonaatti käyrätorvelle ja pianolle op. 17 kuuluu käyrätorviohjelmiston kulmakiviin. Kolmiosainen teos alkaa lyhyellä fanfaarilla. Käyrätorven alkuperä ulottuu 1600-luvun metsästysretkiin, ja soitin tuotiin 1600- ja 1700-lukujen taitteessa konserttisaleihin (Humphries 2000, 7-8). Tämä lienee yksi syy siihen, miksi fanfaarinomaiset aiheet ovat tyypillisiä käyrätorvimusiikissa. Ensimmäisessä osassa Allegro moderato (kohtalaisen nopeasti) vuorottelevat fanfaarimaisuus ja laulavat jaksot.

Beethovenin käyrätorvisonaatin alkufanfaari
Muusikot: Henriikka Teerikangas, käyrätorvi & Joel Papinoja, piano

Beethoven tunsi soittimen, jolle kirjoitti, ja osasi siksi käyttää hyväksi luonnontorven väriskaalaa, jonka tuohon aikaan käytössä ollut tukkeamistekniikka mahdollisti. Osa äänistä täytyi tuottaa tukkeamalla kädellä kello kokonaan tai osittain, jolloin ääni oli tummempi. Jos kellon tukki oikein tiiviisti, niin ääni muuttui pistäväksi. Joissain äänissä käsi otettiin kokonaan kellosta pois, jolloin soittimen ääni oli kirkkaampi. Modernilla käyrätorvella näitä värieroja ei enää pystytä samalla tavalla tuottamaan, sillä venttiilien kehittymisen myötä tukkeamistekniikkaa ei enää käytetä kuin poikkeustapauksissa.

Punto hallitsi virtuoosina lisäksi nopeammat kuviot, joita hän viljeli myös omissa teoksissaan, ja niinpä Beethoveninkin sonaatissa ensimmäisen ja viimeisen osan lopussa soittaja pääsee näyttämään osaamistaan nopeissa kolmisointukuvioissa. (International Horn Society.) Toinen osa Poco adagio, quasi andante (hitaahkosti) on hyvin lyhyt, vain 17 tahtia. Se muistuttaa surumarssia, joka kuitenkin kääntyy toisen ja kolmannen osan yhdistävässä pianovälikkeessä odottamaan kolmannen osan duuria.

Beethovenin käyrätorvisonaatin toisen osan alku
Muusikot: Henriikka Teerikangas, käyrätorvi & Joel Papinoja, piano

Kolmas osa Rondo, allegro moderato on iloinen päätösosa, joka perinteistä rondon kaavaa noudattaen esittelee heti alussa teeman eli ns. päämelodian, joka toistuu osan läpi useita kertoja. Teeman kertausten väleissä kuullaan eriluonteista musiikkia, joka saattaa olla vaikka laulavaa, surullista, humoristista tai kansanmusiikkivaikutteista. Kuten jo aiemmin mainitsin teos huipentuu lopussa virtuoottiseen kolmisointikuviointiin käyrätorvella ja päättää näin teoksen eläväisesti ja raikkaasti.

Beethovenin käyrätorvisonaatin kolmannen osan alku
Muusikot: Henriikka Teerikangas, käyrätorvi & Joel Papinoja, piano

Beethoven sävelsi teoksen tiettävästi hyvin nopealla aikataululla ja varsinkin erittäin lyhyt hidas osa oletetaan usein merkiksi kiireestä. (Cooper 2008, 98.) Se on kuitenkin käyrätorvensoittajille tärkeä teos, sillä se on Beethovenin ainoa solistinen teos käyrätorvelle. Hän käytti käyrätorvia upeasti sinfonioissaan, varsinkin kolmannesta sinfoniasta eli Eroicasta eteenpäin. Tärppejä Beethovenin musiikkiin, jossa käyrätorvella on tärkeä rooli olisivatkin esimerkiksi sekstetto kahdelle käyrätorvelle ja jousille, kolmannet osat sinfonioista nro 3 ja 8, sekä aaria ”Komm, hoffnung lass’ den letzten Stern” oopperasta Fidelio. Nautinnollisia kuunteluhetkiä Beethovenin parissa Beethovenin 250-juhlavuoden ja käyrätorvisonaatin 220-juhlavuoden merkeissä!

LÄHTEET

Cooper, Barry (2008). Beethoven. Oxford University Press.

Humphries, John (2000). The Early Horn. Cambridge University Press.

Hyytinen, Tommi (2009). Louis-François Dauprat’n Méthode de cor-alto et cor-basse (1824) –käyrätorvensoiton oppikirjan tarkastelua. Sibelius-Akatemia, DocMus-yksikkö (Tohtorintutkinnon kirjallinen työ).

International Horn Society: Giovanni Punto (1746-1803)

https://www.hornsociety.org/ihs-people/past-greats/28-people/past-greats/126-giovanni-punto

Punto, G. (1981). Albumi Four Horn Concertos  [CD, levyttänyt Barry Tuckwell]. Levyn tekstiliite. EMI.

(kuva: Valdas Miskinis from Pixabay)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s