Teksti on jatkoa seuraavalle kirjoitukselle: Tarhurin hattu: Kevät / The Beekeeper’s Hat: Spring

Kirjoittaja (myös kuvat lukuunottamatta yhtä kuvaa): Auli Kontinen, huilisti

(English version below)

Vaikka mehiläiset käyvät jo lennoilla, huhtikuussa on vielä sen verran kylmää, ettei pesiä pidä mennä turhan päiten aukomaan. Satokauden ulkopuolella tarhurilla kuitenkin riittää huoltotöitä: monenlaista pesua, paikkausta, maalausta, korjailua ja rakentelua, joihin kesällä ei ole aikaa. Näistä viimeisenä on vuorossa mukava pikkuhomma, kehien vahoitus.

Mehiläispesissä käytetään yleensä irtonaisia puukehiä, joissa on pohjukkeena ohut mehiläisvahalevy – sitä samaa vahaa, mitä pesässä muutenkin on. Mehiläiset osaavat kyllä rakentaa kennostoa ilmankin niitä, mutta silloin pesää voi olla vaikea avata rikkomatta paikkoja. Loppukesällä sadonkorjuussa täysiä hunajakehiä otetaan pesästä lingottaviksi. Lingotut vahakennostot palautetaan aikanaan takaisin pesään, jotta mehiläisten ei tarvitse rakentaa kaikkea alusta asti uudelleen. Tummuneet ja likaiset kehät sulatetaan ja puhdistetaan, arvokas mehiläisvaha ja ehjät puuosat otetaan talteen.

Maaliskuussa vein edellisen vuoden romuvahat sulatettaviksi Liljendaliin Marbackan hunajatilalle ja toin tullessani vajaat yhdeksän kiloa uusia vahapohjukkeita. Käytän langoittamattomia Farrar-kehiä (malli Mettälä), joissa pohjuke juotetaan kiinni ylälistaan sulalla vahalla. Talven aikana olen jo putsannut ja korjannut puuosat, ja ne ovat tyhjinä laatikoissa odottamassa. Uusia pohjukekehiä tarvitaan vähintään yksi pesäosastollinen eli kymmenen kehää mehiläisyhdyskuntaa kohti. Vahoitan tänään 120 kehää, sen pitäisi riittää täksi kesäksi.

Sulatettu mehiläisvaha on hellalla vesihauteessa, jotta se ei pääse kuumenemaan liikaa. Suoraan kattilassa kuumentaminen olisi palovaarallista, varsinkin kun ei ehdi seistä koko ajan vieressä vahtimassa.

Avaan ensimmäisen pohjukepaketin, ja huoneeseen leviää ihana tuoksu. Pujotan pohjukkeet kehiin. Kun pöydälle ei mahdu enää enempää, otan kehän kerrallaan ja valutan sulan vahan lusikalla ylälistan uraan. Vaha ehtii sopivasti jähmettyä sillä välin, kun pujotan seuraavan satsin. Käsillä tekeminen kiinnittää ajatukset mukavasti. Sormissa tuntuu puun sileys, pohjukkeen kennokuvio ja vahan hiukan tahmea pinta. Valmiiden kehien pino kasvaa, kun auringonläikkä vaeltaa hitaasti pöydän yli.

Pari tuntia myöhemmin kaikissa puhtaissa kehissä on uusi pohjuke. Tarhuri on tyytyväinen: hommat ajan tasalla, uusi satokausi voi nyt alkaa. Lämpimän mehiläisvahan tuoksu leijuu yhä huoneissa.

*************
TEXT IN ENGLISH

The Beekeeper’s Hat: Busy with Beeswax

In April it’s still far too cold to open the hives, even if the bees go flying on sunny days. But there’s always maintenance: washing, fixing, and cleaning all kinds of beekeeping equipment, even building some. Today I have a nice, sweet-smelling chore: putting new foundation into frames.

Inside bee hives, most beekeepers use rectangular wooden frames, with a thin sheet of beeswax as a foundation for bees to build on. The bees can manage perfectly with no frames at all, they need just a hollow space with a ceiling. But the frames make it possible to open the hive without breaking the combs, and to return the built frames after extracting the honey. You also remove any dark or dirty frames to keep the hive healthy. Then the valuable wax and all usable wooden parts are salvaged, cleaned and reused.

In March I took last year’s old wax to be melted at the Marbacka honey farm in Liljendal. In exchange I got nearly 9 kilograms of new foundation, that’s about 120 sheets. That should do for this summer – the rule of thumb is 10 new frames minimum per hive each year. Over the winter I have already cleaned and fixed the wooden parts.

When I open the packet of foundation, a wonderful smell of beeswax spreads over the whole room. One by one I insert the wax sheets to the frames, and then pour a spoonful of hot wax in each top bar groove to stick them together.  Working with my hands calms anxious thoughts. My fingers feel the familiar smoothness of wood, hexagonal imprint of the foundation, sticky heat of the molten wax. A sunspot moves slowly over the table as the pile of finished frames gradually grows higher.

A couple of hours later I’m done, and both my bees and I are ready for the coming summer. The fragrance of wax still lingers in the house.

**

Auli Kontinen is the Principal Flute of Kymi Sinfonietta, and a beekeeper.

(translation/photos, except one: Auli Kontinen)