Kirjoittaja: Visa Haarala

Ensimmäistä kertaa elämässäni minulle iski valtava koti-ikävä jo Helsinki-Vantaan turvatarkastuksen jälkeen. Olin lähdössä yksin reissuun toiselle puolelle maapalloa, enkä ollut ihan varma, kuinka pärjäisin tai minkälaisia kavereita sieltä löytäisin. Ja seuraavan kerran näkisin perhettäni vasta kolme viikkoa myöhemmin. Olin saanut kaksi päivää ennen matkalle lähtöäni sähköpostin, jossa ACO (Australian Chamber Orchestra) pyysi minua soittamaan kiertueella soolona australialaissäveltäjä Andrew Fordin teoksen Fanfare for Neverland, josta esittäisin myös maailman kantaesityksen. Siihen asti olin luullut soittavani kiertueella vain Dvořákia ja Brahmsia. Fordin teos kuitenkin tarjosi sopivan tilaisuuden laittaa osaamiseni ja oppimiskykyni koetukselle, joten päätin ottaa haasteen vastaan. Ja sekös lisäsi koti-ikävää Helsinki-Vantaalla; matkalla tuntemattomaan, soittamaan jotain hurjan vaikeaa yksin, ja vieläpä suuresti ihailemani kamariorkesterin konserttien avausnumerona.

Mutta yleensä asioilla on tapana mennä suht kivasti! Heti ensimmäisissä harjoituksissa totesin, että myös Australiassa muusikot ovat mahdottoman mukavia ja orkesterisoitto on samaa puuhaa mitä me teemme Kymi Sinfoniettassa. Jopa ohjelmisto oli entuudestaan tuttua. Olin siis saanut meidän orkesterissamme vuosien varrella hyvät eväät tätä reissua varten.

Kolmen harjoituspäivän ja yhden vapaapäivän jälkeen lähdimme kahden viikon kiertueelle: Canberra, Melbourne, Adelaide, Sydney, Newcastle, Sydney, Brisbane ja Sydney. Yhteensä konsertteja oli yksitoista. Canberran konsertista sain todella positiivisen arvostelun Andrew Fordin teoksen esityksestä, ja uusien kollegojen kanssa soittaminen tuntui luonnolliselta, joten lopulta minulle tuli ihan mukava olo tässä superporukassa.

Konserttiarvio löytyy täältä: https://www.limelightmagazine.com.au/reviews/brahms-dvorak-australian-chamber-orchestra/ 

Keikkalaisia oli tätä kiertuetta varten tullut muutamia muitakin eri puolilta maailmaa. Käyrätorvistit ja yksi viulisti tulivat Lontoosta, oboistit New Yorkista ja Tel Avivista ja suomalainen klarinetisti Björn Nyman Oslosta. Meillä oli tässä proggiksessa nelihenkinen Suomi-jengi Björnin sekä ACO:ssa vakituisesti soittavien Timo-Veikko Valven ja Satu Vänskän kanssa.

En muuten eläissäni ole mennyt lentokentillä niin laput silmillä kuin tällä kiertueella. Virgin Australia on ACO:n yhteistyökumppani, ja siten pääsimme etenemään kentillä aina priority-linjoja pitkin. Ei tarvinnut edes itse automaatilla printata laukkutägejä. Bussilla mentiin hotellilta lentokentälle ja bussilta kävellessä rupatellen ja soitinkoteloa kantavia ihmisiä lentokentällä seuraten päätyi aina kätevästi paikasta toiseen. Kun check-in-tiskin täti Melbournen lentokentällä kysyi minulta mihin lennän, ei minulla ollut vastauksesta aavistustakaan. Täytyi ihan kalenteri kaivaa esiin, että mihinkäs me oltiin tänään menossa. Lennon kellonajasta ei myöskään tarvinnut murehtia, vaan riitti, kun loungesta lähti valumaan portille samoihin aikoihin muiden soittajien kanssa.

Vapaapäivänä kävimme Björnin ja Roni-oboistin kanssa samaistumassa Taronga-eläintarhan asukkaisiin. Eläintarhan lintuareenan taustalla avautui postikorttinäkymä kaupungille, mutta Australiassa riehuvista metsäpaloista johtuen ja tuulen suunnasta riippuen tarjolla oli välillä vain kaupungin harmaa siluetti. Metsäpalot tuntuivat tällä tavoin ihan todellisilta, vaikka paikallisten kaupunkilaisten elämään se ei tuolloin vielä tuntunut vaikuttavan juuri millään tavalla. Nyt muutama viikko reissun jälkeen tätä kirjoittaessani Sydneyn autot ovat kuulemma tuhkan peitossa, vaatteet haisevat savulle ja näkyvyys on pahimmillaan vain pari sataa metriä. Ja silti kuumin kesä on vasta tuloillaan. Ei haittaisi, jos näitä Suomen räntäsateita siirtäisi sinne Australian päälle.

Ehdimme reissun loppupuolella tutustumaan vielä paikalliseen djangomeininkiin. Pasunistimme Nigel vei puoli tusinaa orkesterilaista erään Sydneyn konsertin jälkeen jonkin sivukaupunginosan jazzkapakkaan ”Arthur Washington’s Sexytet” -yhtyeen keikalle, ja oli kyllä huippumeininki jammailla kavereiden kanssa (tosin saksalaisella c-trumpetilla), tuo yhtye kun on soittanut joka keskiviikkoiltana samassa pubissa jo kahdeksan vuoden ajan.

En ehtinyt Australian nähtävyyksiä oopperataloa ja konserttisaleja lukuun ottamatta kauheasti näkemään, kaikki energia kun tuntui menevän lähinnä soittopuuhiin ja matkustamisiin. Sain kiertueella kuitenkin tutustua fantastisiin ihmisiin ja kokea musiikin äärellä inspiroivia asioita. Tätä reissua on jo ikävä!