Huilistin työkalut, osa 2

Kirjoittaja: Auli Kontinen

Edellisessä osassa kerroin eniten käyttämistäni huiluista. Välillä töissä tarvitaan kuitenkin myös muita soittimia.

Bachin Matteus-passiossa on lyhyt osuus kahdelle alttonokkahuilulle. Meillä se yleensä soitetaan huiluilla, mutta joskus soittokaveriksi osui toinen kaappinokkahuilisti, ja kaivoimme yhteistuumin itsemme kaapista. Päiväkodeissa ja kouluissa käydessämme nokkahuilu on mukana, ja näissä jalkautumisissa soitan mielelläni myös orkesterin Kiinan-matkalta tuomaani bambuhuilua. Yksinkertaisen bambuhuilun ääni tuntuu puhuttelevan lapsia jollain ihan erityisellä tavalla. Joitakin kertoja olen soittanut sitä myös konserttisalissa, viimeksi meditatiivisen musiikin konsertissa.

Töissä saa joskus soittaa muutakin kuin huiluja. Välillä puhaltajien soitettavaksi kirjoitetaan ylimääräisiä lyömäsoittimia, kuten vaikka sadeputki, kulkuset tai rekikellot – muistaakseni kerran triangelikin, mitä jännitin aika lailla. Leopold Mozartin säveltämäksi väitetyssä Lelusinfoniassa soitin kukkopilliä ja kollegat jänisräikkää, lelutorvea ja peltirumpua. Andrew Lawrence-Kingin Kalevala-projektissa oli mukana
kokonainen salkullinen eri lintulajien ääniä tuottavia pillejä.

Nykysäveltäjien teoksissa soitinvalikoimaan on kuulunut myös muovinen viivoitin, kampa, tyhjät pullot, viinilasit (täytetty valitettavasti vain vedellä) ja pingispallot.  Paperia on saanut repiä ja rapistella. Kuiskata, puhua, huutaa, laulaa ja viheltää pitää tietysti säännöllisin väliajoin ihan nuottien mukaan. Käsien taputusta on monissa sävellyksissä, ja ihan pelkästä taputtamisesta koostui kamarikonsertissa esitetty Steve Reichin teos Clapping Music. Oli mieleenpainuva hetki, kun lopetimme ja yleisö alkoi vuorostaan taputtaa.

Sanotaan, että tarpeeksi hyvä soitin on sellainen, jossa on kasvunvaraa. Näiden kaikkien kanssa oppimista riittää yhtä kauan kuin soittoakin. Onneksi!

(Kuvat soittimista: Auli Kontinen ja Heidi Mustikkaniemi/lintupillit, video: Minna Korkolainen)