Kirjoittaja / Writer: Stevan Sretenovic, viulisti / violinist
The original text in English can be found below (after the Finnish translation)

Vuosi 1999. Olin neljännellä luokalla, kun elämäni ensimmäinen poikkeustila julistettiin. Se oli itse asiassa sotatila. Sen yön vietimme kellarissa erityisessä vaaratilanteen varalta rakennetussa suojassa. Mietin itsekseni, miten kummassa tämä saattoi olla mahdollista – minunhan piti seuraavana päivänä mennä matematiikankokeeseen! Päivät kuluivat hitaasti. Noina vaikeina hetkinä minulla oli kuitenkin uskollinen ystävä – viuluni. Olimme erottamattomat. Jeca-tyttö oli tietysti tärkeä hänkin, sillä hän oli mieluisin kamarimusiikkikumppanini. Soitimme viuluduoja aivan loputtomiin. Kun nyt ajattelen mennyttä, ymmärrän, että nuo hetket olivat ratkaisevia tulevalle muusikonuralleni. En soittanut vain siksi, että viulunsoitto kiinnosti minua, vaan jotta käyttäisin aikaani merkityksellisellä tavalla. Siitä lähtien niin on ollut aina. Ja jonkin ajan kuluttua tästä päivät Belgradissa muuttuivat jälleen hyviksi.
……….
Vuosi 2011. Äitini soitti minulle ja hänen äänessään oli huolestuneisuutta. Hän kysyi, missä olin ja oli helpottunut kuullessaan, että olin juuri tullut Kristiansandiin. Soitin ystäville Osloon, heidän korviinsa kantautui paraikaa ulkoa kovaa, pahaenteistä ääntä. Kaduilla ihmiset olivat paniikissa. Oslossa tapahtui jotain pahaa. Myöhemmin samana päivänä kuulimme uutiset – nyt tämä tapahtui taas. Ihmettelin mielessäni, miten moinen saattoi olla mahdollista – mehän olimme Norjassa! Viulu ja soittaminen olivat jälleen voimavaroinani.  Minulla oli kunnianhimoa ja päättäväisyyttä, mutta jollakin tavalla kaikkein tärkeimmäksi asiaksi nousi musiikin parantava voima. Aloin siis harjoitella sitä vaalien, toiveikkaana. Seuraavana päivänä tuli tieto myös Amy Winehousesta. Kuten hän oli laulanut: ”Kyyneleet kuivuvat itsekseen.” Toivuimme ja hymyilimme jälleen – musiikki johdatti meitä eteenpäin.
……….
Vuosi 2020. Aivan niin, kausiflunssa ja pandemia ovat eri asioita. Olen hyvin varovainen, pesen käsiäni ja pidän välimatkaa kaikkiin. Muistan juoda usein, syön paljon sitrushedelmiä – koko hoito, tiedättehän. Kyllä tästä selvitään, vaikka tämä vaihe saattaakin kestää… Olen tietokoneellani, juttelen perheeni kanssa, Norjassa, Sloveniassa, Italiassa, Serbiassa ja Itävallassa olevien ystävieni kanssa… Koko maailma on nyt samassa tilanteessa. Kaikki ihmettelevät, miten tämä voi olla mahdollista – mehän elämme 2000-lukua! Tiedän kuitenkin, mitä minun on nyt tehtävä. Viulu on tässä ja toivon mukaan soitan pian jälleen Kymi Sinfoniettan riveissä kollegoideni kanssa. Olen hyvässä kunnossa ja kiitollinen siitä – ja äärettömän kiitollinen olen siitä, että saan soittaa. Luovuuden käyttäminen sosiaalisessa mediassa on avainsana tällä hetkellä, se on aikamme haaste. Pysyä yhteyksissä toistemme kanssa! Kun nyt joudumme olemaan eristettyinä, alamme todella arvostaa yhteistä aikaa, etenkin mahdollisuutta soittaa yhdessä. Maltan tuskin odottaa – kun se päivä koittaa, se tulee olemaan aivan upeaa!

Kun nyt joudumme olemaan eristettyinä, alamme todella arvostaa yhteistä aikaa, etenkin mahdollisuutta soittaa yhdessä. Maltan tuskin odottaa – kun se päivä koittaa, se tulee olemaan aivan upeaa!

(Kuva/viulu: HeungSoon from Pixabay)

ORIGINAL TEXT IN ENGLISH:

1999 – I was in 4th grade, it was the first declared state of emergency in my life. In fact, a state of warfare. We were spending that night in the basement made for special, war-like circumstances. I thought to myself ”How can this be? I’m having a math test tomorrow!”. Days went by slowly. In these difficult moments, I had a loyal friend – my violin. We were inseparable. Ok, and Jeca of course, she was my favourite chamber music partner. We played violin duos endlessly. Looking back on it now – it was definitely key moment in my music education. I played the music not only because I was interested in violin, I practiced so I could fill my time with meaning. That never changed. And after awhile, Belgrade days were great again.
……….
2011 – My mother called me with the nervousness in her voice, asking me where I was. She was relieved – I told her that I’ve just arrived in Kristiansand. I called friends, they heard a loud malicious sound, and people panicking outside – something bad was happening in the central Oslo. Later that day we learned the news. Again, this is happening again. I thought to myself ”How can this be? This is Norway!”. Violin was there for me, again. I had ambition, I had determination. But somehow, the healing was more important. So I started practising with that in mind, with hope. Following day, we also got the Amy Winehouse news. As she said – ”Tears dry on their own”. We recovered and smiled again – music was there to guide us.
……….
2020 – Ok, seasonal virus and pandemic virus are different – I will be really careful, wash my hands and do the social distancing. Plenty of fluids, lots of citrus fruits, the whole deal. Everything will be fine, it might last though… I’m video chating with my family, friends from Norway, Slovenia, Italy, Serbia, Austria… This thing is global. Everyone says ”How can this be? This is 21st century!”. But I know what I need to do. Violin is there, and hopefully soon I’ll play with my colleagues from Kymi Sinfonietta. Besides having good health, nothing makes me feel more grateful then being able to play. Being creative online is the key now, the challenge of the times. Communication, communication, communication… Being away from people, makes one really appreciate spending time together, in particular playing music together. I can hardly wait when that time comes again – it will be majestic!